Linoleumilattian kunnostaminen

Linoleumilattian historiaa

Linoleumi on teollisen ajan materiaali. Englantilainen Frederick Walton (1834–1928) keksi nykyaikaisen kaltaisen linoleumin 1860-luvulla kehitellessään edelleen jo 1700-luvulla syntyneitä lattian päällystysratkaisuja. Massan raaka-aineet ovat keitetty pellavaöljy, korkkijauhe, väriaineet ja hartsi. Ensimmäiset matot valmisti Walton, Taylor and Company vuonna 1864. Vuosikymmenen loppuun mennessä mattoja valmistettiin jo useissa tehtaissa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Brittiläinen Armstrong aloitti linoleumimattojen tuotannon 1908 ja saavutti tehokkaan markkinointinsa avulla huomattavan markkinaosuuden.

Erittäin kestävänä tunnettua linoleumia käytettiin yleisesti asuinhuoneissa ja julkisissakin tiloissa laajasti 1800-luvun lopulta aina 1970-luvun alkuun asti. Linoleumilattioiden suuresta suosiosta huolimatta niiden tuotantoa ei kotimaassa ollut, vaan lähin valmistaja oli ruotsalainen Linoleum AB Forshaga.

Julkisten tilojen linoleumit saattoivat olla nykyisiin verrattuna huomattavasti paksumpia, usein 5–6 mm paksuja. Eritystarpeisiin saatettiin valmistaa jopa yli 10 mm paksuja mattoja. Varhaisiin mattoihin tehtiin kuvioita läpivärjätyillä massoilla tai painamalla pintaan öljyvärejä, mutta modernismin mukana kirjavuus väheni. Ulla ja Jorma Mäenpää kirjoittivat 1950-luvun alussa julkaistussa Joka kodin sisustusoppaassa ilmeikkäästi modernismin hengessä:

”Kestävyyttä ja hoidon helppoutta ajatellen lienee paras lattiapäällyste yhä vielä kunnon linoleumi l. korkkimatto. Linoleumia valitessamme meidän on syytä varoa kirjavankoreata kukkakuviointia, sillä kukikas lattia – kuinka suosittu kuin se takavuosina olikin – ei ole luonnollisen rauhallinen taustapinta. Varovaisuudella on syytä suhtautua myös parkettia jäljittelevään kuviointiin, sillä jäljittelyssä on aina oma epämiellyttävä vivahduksensa. Onneksi nykyiseen linoleumivalikoimaan sisältyy runsaasti myös erilaisia pienikuvioisia tai lähes yksivärisiä himmeähköjä laatuja, jollaisesta saamme miellyttävän rauhallisen lattiapäällysteen.”

Linoleumin lajit ja tunnistaminen

Varhaiset linoleumit kiinnitettiin ensin huopa-alustaan, joka puolestaan kiinnitettiin päädyistään lautalattiaan pienillä nauloilla. Näin asennetut arvokkaat matot saatettiin muutettaessa ottaa mukaan tai siirtää tarvittaessa toiseen tilaan. Liimakiinnitys kuitenkin vakiintui pian varsinkin betonilattioiden yleistyessä.

Pintavärjätyiksi linoleumeiksi kutsutaan mattoja, joissa kuviointi on painettu maton pintaan öljyvärein. Nämä usein koristekuvioidut ja lakalla suojatut linoleumit alkavat olla erittäin harvinaisia, ja niiden kunnostus kannattaa jättää asiantuntijan tehtäväksi. Useimmiten linoleumit ovat kuitenkin läpivärjättyjä.

Vielä 1960-luvulla käytettyjen linoleumien pinta oli yleensä vahattu, mutta nykyisin linoleumit on pinnoitettu polyuretaaniakrylaatilla tai muilla pinnoitteilla, eikä niitä vahata perinteisillä tavoilla. 1960-luvulla saumojen hitsaaminen vakiintui. Nykyisten linoleumien pinta on usein kovempaa kuin vahattujen. Vahatun ja pinnoitetun linoleumin voi erottaa raaputtamalla pintaa näkymättömästä paikasta, esimerkiksi mattolistan alta. Vaha irtoaa helposti pölymäisenä jauheena, kun taas kova pintakäsittely ei juuri irtoa.

Muita lattiamattoja

Linoleumin erottaminen muovimatosta voi olla toisinaan vaikeaa, mutta asuntojen muovimatoissa kuvio on vain pinnassa ja maton rakenne koostuu useasta kerroksesta. Jos maton taustapuolelle pääsee kurkistamaan, lattialinoleumin voi tunnistaa pohjan juuttikankaasta. Muovimatto on usein linoleumiin verrattuna pehmeä ja taipuisa.

Yksiaineisia päällysteitä olivat myös kumimatot sekä 1960-luvulta alkaen suositut vinyylilaatat, jotka ovat hyvin kovia ja taipumattomia, sekä julkitiloissa käytetyt PVC-matot. Toisinaan saattaa törmätä myös linoleumia edullisempaan stragula-mattoon, jossa bitumikylästeisen lumppupahvin pintaan painettiin kuvio ja pinta lakattiin. Myös tällainen korvikematto on hyvinkin säilyttämisen arvoinen, mutta niiden kunnostuksessa on otettava huomioon maton linoleumista poikkeavat ominaisuudet. Niitä ovat esimerkiksi materiaalin taipumattomuus ja hauraus, turpoaminen kosteuden vaikutuksesta sekä kuvioiden puhki kulumisen riski.

Linoleumin vaurioituminen ja ylläpito

Linoleumi on kestävä ja pitkäikäinen materiaali, mutta materiaali on arka runsaalle veden käytölle ja voimakkaille pesuaineille. Mekaanista rasitusta ja jopa naarmuuntumista läpivärjätty materiaali kestää kuitenkin varsin hyvin. Ikääntyessään linoleumi kutistuu hieman, joten vanhojen mattojen hitsaamattomat saumat saattavat avautua ja maton liimaus irrota alustastaan.

Normaalissa siivoamisessa riittävät imurointi ja pyyhkiminen nihkeällä liinalla, jonka haaleaan pesuveteen voi lisätä hieman pellavaöljyä sisältävää pesuainetta. Puhdistuksen jälkeen pinnan voi kevyesti kiillottaa vaikka villaisella rievulla. Säännöllinen pesu runsaalla vedellä on matolle haitallista, ja seisova vesi voi pilata linoleumin. Vahaaminen suojaa mattoa kosteudelta ja uusintavahaus on tarpeen suorittaa kulutuksen mukaan noin kerran vuodessa. Useissa tapauksissa suuremmankin huoneistoremontin yhteydessä lattian puhdistus ja vahaaminen riittävät. Yksittäisiä koloja voi peittää matoilla, paikata vastaavalla linoleumilla tai jopa erilaisilla massoilla. Käytännössä pienet kolhut ja käytön jäljet jäävät kalustetussa huoneessa taka-alalle. Saumojen aukeamiseen ja maton nousuun kannattaa kuitenkin reagoida nopeasti, sillä nämä kohdat murtuvat helposti.

Keskeisimmän ylläpitotoimen – vahaamisen – laiminlyönti altistaa huokoisen pinnan likaantumiselle. Linoleumin väriin vaikuttaa myös pellavaöljyn kellertävyys, mikä korostuu mattojen alla tai muissa valolta suojatuissa paikoissa. Öljyn synnyttämä väriero kuitenkin tasaantuu uv-valon vaikutuksesta.

Kunnostaminen

Kuvitusten esimerkkitapauksemme ovat kahdesta kohteesta. Ensimmäisessä on seurattu ammattikonservaattorin työtä Alvar Aallon Ateljeen 1950-luvun vaalean yksivärisen linoleumilattian kunnostuksessa ja toisessa on harrastelijavoimin koetettuja samoja menetelmiä olohuoneen 1930-luvun raidallisen jaspe-kuvioisen lattian hoidossa.

Perinteiset linoleumit ovat yleensä yksiaineisia, ja äärimmäisessä tapauksessa lattioiden hiontaakin voi harkita. Varsinkin koneellinen hionta on kuitenkin erittäin raju toimenpide, joka väistämättä rikkoo maton pinnan. Lisäksi osassa linoleumeja saattaa olla asbestia. Kauttaaltaan hiomista voikin pitää viimesijaisena kunnostusmenetelmänä. Edes Aallon Ateljeen erittäin kuluneen, pahasti likaantuneen ja 1980-luvulla liian järeillä laitteilla pestyn lattian kunnostuksessa hiomiseen ei ryhdytty.

Toisen kohteen lähes 90-vuotias kotikäytössä ollut lattia ei ollut vastaavalla tavalla vaurioitunut. Yksittäisiä pahasti värjääntyneitä paikkoja kuitenkin esiintyi, ja lattia oli käytännössä joitakin reuna-alueita lukuun ottamatta kokonaan vailla vahaa – edellisten vahausten ajankohdista ei ollut edes perimätietoa.

Pesu ja vahanpoisto

Todella likaisen ja hoitamattoman linoleumin kunnostus aloitetaan pesemällä lattia, mutta tällöinkin veden käyttöä on syytä rajoittaa. Toistuvassa ylläpidossa imurointi ja nihkeällä liinalla pyyhkiminen riittävät.

Pahemmin likaantuneen Ateljeen tapauksessa suunnitelmana oli käyttää käsikäyttöisiä pesukoneita, mutta lattian alla olevan betonin epätasaisuuden vuoksi isompi kone ei ulottunut matalimmalla oleviin kohtiin. Pienempi kone taas osoittautui käsin pesua tehottomammaksi. Siten karhea sieni ja harja osoittautuivat molemmissa kohteissa käyttökelpoisiksi.

Pesussa käytetty lievästi emäksinen vahanpoistoaine laimennettiin vedellä suhteessa 1:10, mutta vahanpoistoaineen suhteita on hyvä testata mahdollisimman huomaamattomassa kohdassa.

Esimerkkikohteiden lattiat pestiin kahdesti. Ensimmäisen pesun tarkoituksena oli poistaa vanha vaha ja vahajäämät, joten pesuaineen annettiin vaikuttaa ennen hankaamista 5–10 minuuttia. Toisen pesun yhteydessä vahanpoistoaineen vaikutusaika voi olla huomattavasti lyhyempi, koska tarkoituksena on viimeistellä ja tasata pesujälki.

Pesujen välissä lattia huuhdeltiin puhtaalla vedellä kaksi kertaa. Lattia kuivattiin huolellisesti, jotta vesi ei vahingoita maton rakennetta. Reuna-alueiden paksut vahakerrokset poistettiin mekaanisesti puukolla. Pesujen jälkeen lattian annettiin kuivua hyvin.

Liimaukset

Puhdistusten kanssa samaan aikaan paikattiin muutama repeytynyt kohta. Paikkojen alle laitettiin tasoitemassaa, jotta paikkapaloille saatiin tukeva alusta. Reuna-alueita ja auenneita saumoja kiinnitettiin molemmissa kohteissa vesiohenteisella akryylidispersioliimalla. Saumojen rakoja ja pieniä reikiä täytettiin vahatikuilla. Jos linoleumien saumoihin on syntynyt isoja rakoja, ne voidaan tiivistää täyttömassoilla. Näin estetään pesuvesien imeytyminen alustaan sekä hiekan ja muiden epäpuhtauksien kertyminen syvänteisiin.

Vahaus

Vahauksessa käytettiin nestemäistä karnaubavahaa. Vahaa levitettiin 3–4 kertaa siten, että pinta oli kuivunut ja kiillotettu ennen seuraavaa vahausta. Ateljeen suuri lattiapinta kiillotettiin käsikäyttöisellä, sähkötoimisella kiillotuskoneella ja pehmeällä kiillotuslaikalla.

Vahaus tuotti kauniin ja kiiltävän pinnan, joka kuitenkin himmenee käytön mukana ennen kuin seuraava vahaus jälleen kiillottaa sen. Pintaa kannattaa kiillottaa siivouksen yhteydessä, sillä himmennyt vaha kiillottuu uudelleen, jollei vaha ole kulunut puhki. Toisaalta liiallista vahankertymääkin kannattaa välttää.

Vahan tehtävä on suojata linoleumia kosteudelta ja lialta ja toimia eräänlaisena uhrikerroksena. Kotikäytössä vaha juuri kulu, mutta aktiivisessa käytössä olevan Ateljeen tapauksessa vahauksia saatetaan tarvita parikin kertaa vuodessa. Vahaa voi lisätä myös paikallisesti kaikkein kuljetuimmille aluille.

Asiantuntijana kirjoituksen laatimisessa on toiminut konservaattori (AMK) Heli Oikarinen.

Lähteitä:

Gerhard Kaldewei ed. (2000). Linoleum. History, design, architecture 1882–2000. (Engl. käännös Ingrid Bell). Hatje Cantz Publishers.

Thomas C. Jester ed. (1995). Twentieth Century Building Materials. History and Conservation. National Park Service.

Anu Laurila, Katariina Laine ja Terhi Markkula (2021). Linoleumimatot ja niiden sisäilmavaikutukset. Vahanen rakennusfysiikka Oy.

Ulla ja Jorma Mäenpää (1953). Joka kodin sisustusopas. Otava.

Erkki Mäkiö (1990). Kerrostalot 1940–1960. Rakennustieto.

Heli Pitkänen (2005). Linoleumin historiasta – Esiintyminen Suomessa sekä kartoitus. Opinnäyte. Evtek-ammattikorkeakoulu. Historiallisten interiöörien konservointi.

Konservointi- ja restaurointitoimista

Jane Powell (2003). Linoleum. Gibbs Smith Publisher.

Ann-Charlott Strandberg ja Sara Höglund (1998). Golv, Väggar & Tak. Linoleum. Byggnadsvård Nääs.

Hoito-ohjeita

Rakennuskulttuuritalo Toivo: Korkki- eli linoleumlattian hoito.